First few pieces from last year

 gloves for me: Entangled stitches

 socks for my classmate: Cable Rib Socks from book Favorite socks

 Knits from this summer

 socks for me: Vilai from book Sock Innovation

 socks for me: Evening Stockings for a Young Lady from book Knitting Vintage Socks

 shawl for me: Aeolian from Knitty

Sitten vähän selitystä kehiin. Huomasin tuossa taannoin, että neuleblogia on aika hankala pitää, jos ei yhtään neulo. No miksei sitten neulo? Johonkin se vaan joskus ennen viime joulua katkesi. Kesken oli pelkkiä tummia neuleita ja olin jossakin vaiheessa tehnyt periaatepäätöksen olla blogaamatta ennen kuin Cap Shawl valmistuu. Jostain syystä se ei vaan tahtonut valmistua ja neulominen loppui kokonaan.

Koulu söi suurimman osan ajasta, vielä kun joudun matkustamaan tunnin suuntaansa päivittäin. Lisäksi monet koulun projekteista tulivat kotiin erilaisina materiaalin käsittelyinä (värjäämisenä, lankojen tai kuteiden leikkaamisena, suunnitteluna jne.) Meidän tapauksessa eka vuoden lukujärjestykseen on pakattu kaikenlaiset erikoistekniikat ja meille matkustavaisille se merkitsi kymmenen tunnin koulupäiviä lähes koko vuodeksi.

Kun koulu keväällä loppui, nukuin ensin viikon ja sitten aloin työstämään Cap Shawlia, huomasin että reunus lähti tänä kesänä kiinnittymään eri tavalla kuin syksyllä neulomani, ja projekti jatkuikin seuraavaksi purkamisella. Katselin erinäisen joukon erilaisia Komisario se ja se-sarjoja ja neuloin lähes työkseni, sitten loppui lanka - noin 15 senttiä ennen reunuksen loppumista. Seurasi mutinan täyteisiä mietintäpäiviä (ja yllä näkyvää startriitin kytemistä), kunnes rohkaistuin neulomaan huivin toisella langalla loppuun ja suuntaamaan värikaupoille.

Ostin Nitorin keittoväriä ja kotona tajusin ettei meidän kotoa löytyisi kenttäkeittiön soppakanuunan kokoista kattilaa, joten seisotusvärjäsin huivia hyvin eristetyssä ämpärissä päivän. Mustenihan se, tosin kuivasta huivista kyllä tarkkasilmäinen huomaa värieron, mutta arvatkaa kiinnostaako?

Loppukevennykseksi vielä tunnelmia Cap Shawlin kuvauksista. Turun saaristo on siitä metka mesta, että juuri kun luulet löytäneesi eristyksissä sijaitsevan kallioloukon, josta ei ihan heti kuuluisi kirkasta (ei neulovan äidin) lapsen ääntä: Äiti, mikä toi on, äiti miks tolla tätillä on pöytäliina päässä?!?

Ohitsesi lipuu pienen kerrostalolähiöllisen verran porukkaa risteilytunnelmissa. Helan går!

 KIITOS!

Kaikille huivia kommentoineille ja katsomaan tulleille. Oli kiva tulla takaisin.